Farkut, lippis ja huppari. 

Ei outoja kankaita tai graafisia leikkauksia, vaan suunnilleen maailman normaalein asuvalinta 

Jotain erikoisempaa tässä olisi odottanut, sillä vastassa on sentään mies, jota pidetään yhtenä Suomen lupaavimmista muotisuunnittelijoista. ”Rising Finn, scores big”, ylisti tammikuussa Vogue, vieläpä lehden suurin eli Yhdysvaltojen versio. ”Building Finland’s answer to Acne ”, julisti maaliskuussa miesten katumuotiin keskittyvä hongkongilainen verkkojulkaisu Hypebeast. (Acne on ruotsalainen, tyyris ja tyylikäs vaatemerkki.) 

Muotisuunnittelija Rolf Ekrothin, 37, ansioluetteloon on kertynyt viime vuosilta myös mukavasti palkintoja alan kilpailuista. Vuonna 2015 hän voitti ensin pohjoismaisten muotoilukoulujen yhteisen Designer’s Nest -kisan Kööpenhaminassa. Sitten hänet valittiin Suomessa vuoden nuoreksi suunnittelijaksi. 

Seuraavana vuonna vuorossa oli Ranska ja Hyères -muotifestivaalin kilpailu, josta Ekroth ehti jo palata kotiin pettyneenä tyhjin käsin. Viikon päästä puhelin soi. Hänet oli valittu kolmen finalistin joukkoon myöhemmin jaettavassa Galeries Lafayette -tavaratalon kilpailussa. Ekroth työsti uuden malliston — ja voitti. 

Viime vuonna menestys jatkui. Suunnittelijan kädenjälki teki vaikutuksen miesten muodin merkittävimmässä vuotuisessa tapahtumassa, Pitti Uomossa Firenzessä. Kyseessä oli Guest Nation Finland -teemaan Haltin kanssa tehty yhteistyömallisto. Yhteistyö Haltin kanssa ei jatkunut, mutta Pitti Uomon tuomarit ihastuivat. Tänä vuonna Ekrothille avautui pääsy osaksi messun virallista ohjelmaa uuden yhteistyökumppanin kanssa.

NYT Ekroth istuu Lauttasaaren perukoilla harmaassa toimistorakennuksessa, jonka ulkokuori on niin kulahtaneen kasari, että sopisi paremmin Lahteen tai Kouvolaan kuin yhdelle Helsingin halutuimmista asuinalueista. Vieressä on lisää harmaita toimistorakennuksia, kaikkea mahdollista tarjoava kiinalainen ravintola ja muutama kuppila. Toisella puolen tietä uudehkot kerrostalot peittävät näkymän merelle. 

”Täällä ei ole mitään, mikä veisi keskittymiskyvyn muualle. Kesällä voi mennä kävelemään rannalle, mutta ei tule lähdettyä keskustaan parille viskille tai viinille”, Ekroth sanoo. 

Hän voisi aivan yhtä hyvin istua Pariisin isossa muotitalossa suunnittelemassa miesten vaatteita. Sellaista sopimusta Ekrothille tarjottiin viime vuonna, vieläpä erinomaisin ehdoin. Pitkän pohdinnan jälkeen hän päätti kuitenkin jättää allekirjoittamatta, koska samaan aikaan tarjoutui mahdollisuus puhaltaa henkiin vanha kotimainen urheiluvaatemerkki Terinit. Merkillä meni lujaa etenkin 80-luvulla, kun vienti veti itään ja länteen. Matti Nykänenkin istui hyppyrimäen juurella Terinitin sininen tupsupipo päässään ja viiletti ilmassa brändin mäkihyppyhaalareissa. 

Urheilumerkin suunnittelu oli Ekrothin mieleen, mutta hänen ehtonaan oli, että Terinitin rahoittajat suostuisivat kustantamaan myös hänen omaa nimeään kantavan, erillisen miesten malliston. Menetettävää ei oikeastaan ollut. Takaporttina oli se Pariisin tarjous. 

”Sijoittajat katsoivat toisiaan hetken ja sanoivat, että no, sopiihan se”, Ekroth kertoo nyt ja kohauttaa olkapäitään kevyesti. 

Se saattoi olla kannattava veto. Kansainvälisen median kehut ovat tulleet nimenomaan mallistoista, jotka on suunniteltu Suomessa. Molemmat mallistot — sekä hänen omansa että Terinitin — olivat esillä Pitti Uomossa alkuvuodesta. Vaatteita esitelleet mallit pelasivat pöytälätkää kypärät päässä keskellä näyttelysalia.  

Ekrothilla on rahoittajien kanssa nyt neljän vuoden sopimus. 

Suunnittelijan puheista paljastuu, ettei hänen yllään oleva printtihuppari ole sittenkään aivan arkisimmasta päästä. Ekroth mainitsee, että paita on ”ihan törkyhintainen”. Balenciagaa, luksusmuotia Pariisista. 

Pian paljastuu muutakin. Ekroth on nimittäin vauhtiin päästessään niin puhelias ilmestys, että hänet pitäisi ennemmin kuulla kuin lukea. Mopo keulii ja on välillä karata käsistä, oli kyse sitten muotialasta tai omasta elämästä: Tiukkaa tylytystä, sitten naurua, ironiaa, sarkasmia ja taas tylytystä. Puolivitsillä heitettyjä, puoliääneen ajateltuja asioita, joita seuraavat pahoittelut, loivennukset ja kontekstiin asettaminen. Mausteeksi sinkoilee piikkejä, tulkitsijasta riippuen hauskoja tai ei. 

”Suojele mua, jooko, itseltäni siinä jutussa”, Ekroth sanoo ja nauraa. 

Ekrothin ura alkoi Aalto-yliopistossa, Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun muodin opinnoissa. Sinne hän pääsi 31-vuotiaana vuonna 2012 

Myös itse muodin pääaineella on mennyt viime vuosina lujaa. Koulu puskee vuosi toisensa jälkeen menestystä alan festivaaleilla ja uusia suunnittelijoita uraputkeen ulkomaalaisiin muotitaloihin. Opetuksen kovasta tasosta on usein kiitelty erityisesti laitoksen lehtori Tuomas Laitista, jonka kanssa Ekroth on tekemisissä harva se päivä vaikkei tällä hetkellä opiskelekaan. 

”Tuomas on saanut koko ajan parempia tarjouksia ulkomailta, mutta hän haluaa nähdä, että Suomesta kehittyisi muotimaa”, Ekroth kehuu. 

Ekrothin lapsuus kului Siilitiellä Helsingin Herttoniemessä, kunnes perhe muutti kaupungin koillisosaan Tapanilaan, jonne oli rakennettu ruotsinkielinen ala-aste. Suomenruotsalainen perhe kävi kesäisin purjehtimassa, mutta Ekroth vakuuttelee, ettei ole niitä stereotyyppisiä suomenruotsalaisia, joillaon rahaa ja satahuoneinen lukaali Helsingin keskustassa 

Siihen maailmaan hän tutustui vasta, kun oli aloittanut opiskelun Helsingin Etelä-Haagan ruotsinkielisessä eliittilukiossa Lärkanissa. Ikätoverit saivat syntymäpäivälahjaksi ”punaisia Bemareita” ja pitivät juhlia asunnoissa, jotka sijaitsivat kaupungin keskustassa ylimmissä kerroksissa. 

Huoneistoja kuvatessaan Ekroth taitaa pistää mukaan vähän maustetta: 

”Asunto vain jatkui ja jatkui. Kun luulin olevani viimeisessä huoneessa, olikin se vasta kakkoseteinen, josta aukesi käytävä illallishuone ykköseen!” 

Lukion jälkeen ystävät hakeutuivat Hankeniin, Taideteolliseen korkeakouluun, oikikseen ja lääkikseen. Ekrothiin sitä vastoin iski paniikki. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä tahtoi tehdä. 

Armeijan jälkeen hän haki Åbo Akademiin opiskelemaan psykologiaa. Selkeää näkemystä omasta alasta ei edelleenkään ollut, mutta ihminen ja ihmismieli kiinnostivat. Ekroth ei ollut juuri lukenut pääsykokeeseen mutta oli silti toiveikas. Hän istui koko päivän ”typerän likaisen” Aurajoen varressa odottamassa, että tulokset jatkoon päässeistä ilmestyisivät yliopiston seinälle. 

Päivän päätteeksi Ekroth lähti Turusta kotiin bussin pikavuorolla kiroillen ja manaten. 

”Se oli mun elämässä aika pahaa alisuorittamisen vaihetta.” 

Turun pettymystä seurasi välivuosi ja sisäänpääsy Helsingin yliopiston sosiaalityön opintoihin, ruotsinkieliselle puolelle. 

”Olin ehkä varasijalla numero 22. Se ei ollut kaikkein suosituin linja.” 

Vanhemmat helpottuivat, mutta pojan alisuoriutuminen jatkui. Viimeistään työharjoittelussa Vantaan kriminaalihuoltolaitoksella hän tajusi olevansa väärässä paikassa. Laitoksessa autettiin vapautuvia vankeja pääsemään kiinni tavallisen elämän syrjään, mutta oppilaana Ekroth sai vain havainnoida vierestä. 

Harjoittelun jälkeen Ekroth alkoi hiljalleen jäädä pois kursseilta. Oli etsittävä töitä. Niitä löytyi sekalaisista asiakaspalvelutehtävistä. 

Kun ystävät puursivat tutkintojaan, myi Ekroth työnvälitysfirman kautta vaikkapa akkuporakoneita kodinkonekaupassa, vaikkei tiennyt laitteista aluksi mitään. Myöhemmin hän sai paikan erään lehden asiakaspalvelusta. Siellä hän otti vastaan puheluita ihmisiltä, jotka halusivat lopettaa tilauksen. 

Provisiopalkka käväisi parhaimmillaan jopa 6 000 eurossa, kunnes pomoporras tajusi palkitsemisperusteiden olevan hieman yläkantissa. 

Tosin kaikki raha, mitä tilille tuli, myös kului saman tien. 

”Sinne meni”, Ekroth sanoo ja huitaisee kädellään ilmaa.  

Raha-asioiden hallinta ei ole koskaan kuulunut Rolf Ekrothin suurimpiin vahvuuksiin. 

Lauttasaaren-studion viereisessä huoneessa on rekissä ensimmäisen oman malliston takkeja, joista tuli ”hieman liian kalliita”. Hyvä esimerkki on pitkä takki, jossa yksi ja sama kangas muuttuu hiljalleen liukuen tummasta farkusta neulahuovutettuun flanelliin. Japanilaisen tekstiilisuunnittelijan kanssa kehitetty kangas oli erittäin arvokasta, joten takin hinta kohosi noin 2 000 euroon. 

”Eivät olleet kovin järkevän hintaisia nämä ekat. Koetamme tehdä fiksummin jatkossa.” 

Kun Ekroth oli viettänyt lehtitalon leivissä kolmisen vuotta, yhtiö alkoi hiljalleen ulkoistaa asiakaspalveluaan. Ekroth näki sattumalta televisiossa nettipokerimainoksen, ja se oli menoa. Elettiin vuotta 2005 tai 2006. 

Mulle tuli vääränlainen kuva itsestäni. Että olen helvetin hyvä, luonnonlahjakkuus.

Ensin meni kuukausi ilmaispelejä tahkotessa. Sitten Ekroth pani likoon ensimmäisen satasen. 

”Ja heti mulle kävi huonoin tuuri ikinä.” 

Satanen poiki 2 000 euron voiton. 

”Mulle tuli vääränlainen kuva itsestäni. Että olen helvetin hyvä, luonnonlahjakkuus.” 

Kului tuskin kuukauttakaan, kun Ekroth oli jo irtisanoutunut työstään lehden asiakaspalvelussa. 

”Onneksi en pitänyt silloin päiväkirjaa. Se olisi kauheaa luettavaa”, hän sanoo huvittuneena. 

”Miten hölmö ja höntti mä silloin olin.” 

Lauttasaaren studion ison työpöydän toisessa päädyssä keskustelua seuraa Ekrothin ystävä ja lukioaikainen vanhojentanssipari Nicola Hoyer. Äskettäin he ovat olleet lounaalla. Yhdessä muistellaan vielä hetki pokeriaikoja.

Ammattipelaamisen realiteetit iskivät Ekrothin tajuntaan pian. Tappioiden jälkeen kiukku purkautui joskus niinkin rankasti, että rytäkässä sai kärsiä myös asunto. 

”Seinissä oli silloin reikiä”, Hoyer muistelee. 

”Vain pari”, Ekroth huomauttaa. 

”Mutta oli mulla yksi suosikki… sellainen vanha vaatekaappi.” 

Se oli täynnä kolhuja äkäisten lyöntien jäljiltä. Ja koska Ekroth asui vuokra-asunnossa, piti kaappi korvata. 

”Veistin siihen uuden seinän.” 

Pian Ekroth huomasi, ettei hänellä ollut ”stabiliteettiä pelata pelkillä omilla voittorahoilla”. Hän hankkiutui Casino Helsinkiin pelinjakajan työhön oppiakseen lisää pokerista. 

Niihin aikoihin Ekroth oli kerran saada nyrkistä itsekin. Kasinolla kävi usein pelaamassa mies, joka keksi syyttää Ekrothia huonosta onnestaan. Erään ison häviön jälkeen mies koukkasi jo nyrkillään ilmaa, mutta hillitsi itsensä viime milleillä. Meni pari minuuttia, ja vartijat kantoivat miestä ulos.

Työt kasinolla alkoivat kuudelta illalla ja päättyivät puoli viiden maissa aamulla. Sitten Mäkkärin kautta kotiin, tietokone auki ja nettipokeria jopa puoleenpäivään saakka. Muutama tunti unta — ja sama uudelleen. Elämään mahtui vain pokeri.

”Muistan, kun toin joskus jatkoille yhden tytön. Se oli varmaan tosi intona, kun halusin vain pelata.” 

Ekroth muistelee, ettei pelaaminen tauonnut edes siinä vaiheessa, kun nainen jo kävi nukkumaan. Ei silloinkaan, kun tämä heräsi ja huikkasi moikat.

”Meistä ei tullut paria.”

Ekroth kuvailee runsaan vuosikymmenen takaista aikaa oudoksi ja epätoivoiseksi. Oikeastaan hänen on enää vaikea tunnistaa kertomuksesta itseään. Kuin kertoisi jonkun toisen tarinaa. 

Vähitellen hän alkoi palaa loppuun. Ongelmana vain oli, että pokerissa oli kiinni koko identiteetti.

”Pelaaminen oli mulle ainoa tapa, jolla saatoin menestyä silloin. Siitä tuli yhtä kuin se, mitä olin ihmisenä.” 

Kun päätös lopettamisesta viimein kypsyi, olo tuntui tyhjältä

”Mulla ei ollut enää mitään.”

Ekroth hakeutui lääkärille, joka totesi, ettei kaikki ollut kohdillaan. Diagnoosiksi tuli keskivaikea masennus, hoidoksi lääkkeitä ja terapiaa.

Ekroth kokeili lääkkeitä muttei vakuuttunut niistä. Sopiva terapeutti löytyi toisella yrittämällä, kun kemiat kohtasivat. Tässä vaiheessa kuvaan astui myös ystävä Hoyer, jolla oli käänteentekevä ehdotus: kokeile muotia.

Ystävykset olivat selailleet usein yhdessä muotilehtiä ja arvioineet niissä esiteltyjä vaatteita.

”Roffe on aina ollut tosi hyvä käsistään,” Hoyer kehuu nyt.

Lisäksi heidän toisella ystävällään oli parin mutkan kautta tuttuja, jotka olivat opiskelleet Taideteollisen korkeakoulun muotialaa. He antoivat vain yhden vinkin: perusteet kannattaa osata valmiiksi. Siis kaavoittaminen ja ompelu. 

”Neuvo oli kullanarvoinen”, Ekroth sanoo.

Myös terapeutti kannusti. Hänen kanssaan etsittiin netistä ompelukursseja. Vantaalta löytyikin sopivan tuntuinen: puolen vuoden päiväkurssi vasta-alkajille.

Välissä Ekroth ehti miettiä myös muita vaihtoehtoja. Yhtenä päivänä hän tahtoi lentäjäksi, toisena palomieheksi. Etenkin jälkimmäinen oli nyt myöhemmin ajateltuna ”typerin idea ikinä”. 

”Onneksi kaverit puhuivat sen alas.”

Niinpä Ekroth sitten vuonna 2009 istui Vantaalla aikuisopistotason ompelukurssilla, joka oli tarkoitettu vasta-alkajille. Sellainen hän olikin, sillä ei osannut edes käyttää ompelukonetta. Muut kurssille osallistuneet, kaikki iäkkäämpiä naisia, tuntuivat tietävän jo kaiken.

Mummot auttoivat Ekrothia alkuun, mutta kahvipöytäkeskusteluissa hän vetäytyi omiin oloihinsa. Ekrothia nolotti. Usein jokainen solu huusi: ulos täältä! 

Hän kävi silti kurssin loppuun. 

”Oli aika iso struggle jäädä sinne.”

Ompelukurssia seurasi vuosi alan ammattiopintoja Helsingin palvelualojen oppilaitoksessa Roihuvuoressa. Se koulu tosin jäi kesken, kun Ekroth pääsi vaatesuunnittelun linjalle Lahden muotoiluinstituuttiin. Aalto-yliopiston muodin opinnot aukesivat toisella yrittämällä, vuonna 2012. 

”Toisin kuin joidenkin musta kirjoitettujen lehtijuttujen perusteella voisi kuvitella, nousu mummokerhosta Aaltoon ei ollut mikään rakettimainen. Se oli 3–4 vuotta töitä”, Ekroth huomauttaa. 

”Joutui aika monta kertaa kyseenalaistamaan sitä, mitä olinkaan tekemässä.”

Kun Aallon ovet lopulta avautuivat, tuntui kaikki vaiva sen arvoiselta. Ehkä juuri siksi Ekroth halusi laittaa kaiken energian opintoihin ja päätti, ettei kävisi samaan aikaan töissä. Se tarkoitti, että välillä oli haettava toimeentulotukea, välillä lainattava vanhemmilta.

Miten alisuoriutujasta — jollaiseksi Ekroth vuosien takaisen itsensä määrittelee — saattoi kasvaa muotimaailman juhlittu lupaus? 

Suunnittelijan puheista paistaa läpi ainakin yksi mahdollinen selitys: kilpailuhenkinen luonne. 

Ekroth sanoo, ettei koskaan verrannut itseään samassa tilanteessa oleviin, vaan ihmisiin, joiden kaltainen tahtoi olla. Niin hän teki silloinkin, kun pokerista saadut rahat olivat loppu ja piti hakea ensin sairauspäivärahaa ja sitten toimeentulotukea.

”En saanut lohtua siitä, jos mulle sanottiin, etten ole ainoa. Ennemminkin otin sen haasteena: haluan sinne missä muutkin ovat.”

Toinen syy siihen, että Ekroth on nyt tässä pisteessä, on hänen mukaansa hyvinvointivaltio. Hän kertoo, että tahtoisi antaa jotain takaisin järjestelmälle, jolta sai itse paljon — mieleen tulee hieman peliyhtiö Supercellin johtajat, jotka tunnetaan kiitollisina veronmaksajina.

En saanut lohtua siitä, jos mulle sanottiin, etten ole ainoa. Ennemminkin otin sen haasteena: haluan sinne missä muutkin ovat. 

”Ehdottomasti tämä systeemi pelasti mut.” 

Se on myös yksi selitys sille, että Ekroth päätti jäädä Pariisin sijaan Suomeen. Toisaalta Ekroth toteaa, ettei hän ole mikään marttyyri tai tee nykyistä työtään epäitsekkäästi. Terinitistä tarjottu pesti nyt vain tuntui houkuttelevalta tilaisuudelta. Palkkakin on hyvä.

”Näistä mun sijoittajat taas tänään muistutti, kun marmatin jostain!” 

Siirrymme studion viereiseen, tilavaan huoneeseen, jossa katsastamme Ekrothin omaa ja Terinitin mallistoa. Ne hän on suunnitellut tulevaksi syksyksi. Terinitin rekissä on urheilusta, kasarista ja harrastelijalätkästä inspiroitunutta miesten muotia: takkeja, neuleita ja housuja. Ekrothin oman malliston telineessä roikkuu kiiltäväpintainen musta asu, jollainen oli hiljattain poplaulaja Alman päällä Suomen Cosmopolitanin kannessa.

Mikäs siinä, vaikka kyseessä onkin miehille tarkoitettu mallisto.

Ekroth mainitsee, että tekee studiollaan ”vain” 9–10 tunnin työpäiviä — vähintään ja myös viikonloppuisin. Tosin sunnuntait hän saattaa pitää vapaana. Ainakin jos tapailee jotakuta. 

”Mutta silloin, kun mä olen sinkku…”, Ekroth jatkaa ja ottaa syvemmän nojan toimistotuolissaan.

”Silloin mä olen sunnuntaitkin täällä.”

Studion toisessa nurkassa Hoyeria alkaa naurattaa.

”Tosi ilkeetä, hei!” Ekroth heittää ja sanoo sitten:

”Tämä sinkkuus on aika tuore tapaus.”

Vaikka Ekrothin elämä oli takavuosina melkoista tuskailua, ei edes oman alan löytyminen tarkoita automaattista onnelaa. Muoti on epävarma ala.

”Pienenä vaatemerkkinä meidän ongelma on saada toiminta kannattavaksi, koska muotiteollisuus tekee rahansa tuotannon volyymeillä ja parfyymeillä ja muualla”, Ekroth valittelee

”Että lähinnä tappiota tässä on tulossa seuraavat muutamat vuodet.”

Hänen mukaansa olisi helpompaa lähteä rakentamaan merkkiään ulkomaille kuin jäädä Suomeen. Kotimaassa halukkaat rahoittajat ovat harvassa

”Totta kai me voitaisiin tehdä 10 euron rättejä, jos haluttaisiin, mutta se olisi epäeettistä. Enkä mä pystyisi silloin katsomaan itseäni peiliin.”

Vaikka Ekrothin ansioluettelo näyttää komealta suunnittelijaksi, joka vasta aloittelee uraansa, ei hän itse miellä olevansa menestynyt, ei vielä. Omien sanojensa mukaan hänellä on toki ”mahdollisuudet menestykseen”

Ansioluettelossa vain on yksi puute. Liekö tämäkin sitä alisuoriutumista: Ekroth ei ole vieläkään suorittanut lukion jälkeen loppuun yhtä ainutta tutkintoa, ellei lasketa Vantaan ompelukurssia. Vuonna 2012 aloitetut muodin kandiopinnot ovat vielä Aalto-yliopistossa piirun verran kesken. Vain pari pientä pakollista kurssia puuttuu.

”Olisi niistä papereista joskus hyötyä…” Ekroth sanoo ja kuulostaa vaivaantuneelta.

Seuraava kunnianhimoinen tavoite: kursia kandi kasaan ensi syksynä. ■

Henkilökuvan Art Direction: Matilda Diletta
Still-life-asetelmat: Meeri Juvakka